Terveiset täältä vasemmalta, rakkaudella
“Minä kuulun epäilijöiden sukupolveen, joka aikuistui hajoavan maailmanjärjestyksen, sakkaavan kansantalouden ja historian loppua julistavien yhteiskuntatieteiden myllerryksissä. Meidän 1970 – luvulla syntyneiden on vaikea luottaa mihinkään, kaikkein vähiten suuriin ja ehdottomiin totuuksiin.” Näillä tunnustuksellisilla sanoilla käynnistyy Anna Kontulan uusin teos, Kirjeitä oikealle. Vasemmistoliiton kansanedustaja, sosiologi Kontula on julkaissut viime vuosina kiivaaseen tahtiin, blogeja, kirjoja ja kolumneja. Hänen energiavarastonsa näyttävät ulkopuolisin silmin ehtymättömiltä. Ilmeisesti Kontula elää nyt sitä uransa vaihetta, jolloin kaikki tuntuu onnistuvan. Mahalaskujakin on ollut (esimerkiksi se fasismin näkeminen Lindexin lastenpaidoissa), mutta ei runsaasti. Verratkaapa keneen tahansa kotimaisen politiikan sarjasekoilijaan. Niihin, joiden selittämätöntä kannatusta taitavat laskea vain äänestäjien luonnolliset kuolemat.
Harva ihminen on niin onnekas, että voi ilmoittaa uransa käyneen aallonharjalla. Enemmistö elää koko elämänsä ilman minkäänlaista uraa ja siten aitoa arvonantoa saamatta. Toisaalta hyvin ei käy sillekään kerholle, johon Kontula on päässyt astumaan. Moraalisesta velvollisuudentunnosta tai useimmiten itsekkäästä kunnianhimosta johtuva sanomisentarve on pakottava, mutta nopeasti pilaantuva luonnonvara. Lopulta jokainen väsähtää ja turhautuu taistelun raakuuteen ja yhdentekevyyteen. Maailmaa ei muutettukaan paremmaksi omana elinaikana. Sitten aletaan innottomasti toistella vanhoja viisauksia ja näytellään vuosikymmenten takaista itseä. Niin on käynyt monelle suurellekin tekijälle ja sama kohtalo tulee riippumaan Kontulankin yllä. Mutta ei vielä.
Kirjeitä oikealle edustaa tyylillisesti yhtä vaarallisimmista kirjallisuudenlajeista. Se on “kuvitteellinen romanttinen kirjeenvaihto vasemmistopoliitikon ja oikeistovaikuttajan välillä. Se on kirja vasemmiston ja oikeiston eroista – ja vähän yhtäläisyyksistäkin”. Lukija kavahtaa vaistomaisesti takakannen johdantoa. Kuvitteellinenhan tarkoittaa, ettei Kontulan vastapuoli ole lihaa ja verta, vaan tämä on voinut muotoilla haluamansa olkinuken. Esseekirjeiden aiheet pelottavat suuripiirteisyydellään: Omistus, vapaus, työ, valta. Onko kirjoittamisen motiivina ollut katkera halu pilkata mielikuvien vampyyrimaista riistokapitalistia ja tuottaa siten mielihyvää punaisissa kostofantasioissaan velloville ihmisille? Kotimainen vasemmisto ei tarvitsisi enää ainoatakaan ryhmähengen nostattamiseksi väsättyä pamflettia.
Onnekseen lukija saa helpottua nopeasti. Kontula välttää valitsemansa tyylilajin kirot tiedostavasti ja kertojaääneensä etäisyyttä ottaen. “Oikeistovaikuttaja”, jolle kirjeet ovat suunnatut, käsitetään juuri sellaisena kuin kypsien aikuisten kesken tuleekin. Ajattelevana ja inhimillisenä kansalaisena, joka on Kontulan kanssa erimielinen monilla elämänalueilla. Poliittiset käsityksemme kulkevat käsi kädessä ihmiskäsityksemme kanssa ja juovat voivat olla syviä. Kontula ei duunarivanhempien lapsena tunne oloaan kotoisaksi kristallilamppujen alla, vaan näkee peilisalien heijastuksessa oman kömpelyytensä. Kuinka joku toinen voi liikkua siellä niin sujuvasti! Aivan kuin kaikki luksus kuuluisi elämään automaattisesti ja olisi vieläpä ansaittua, ilman omantunnonvaivoja. Ei voi mitään, tietyt eroavaisuudet pysyvät ja me olemme voimattomia niiden edessä. Ensimmäinen, tarpeellinen askel vuoropuheluun on demonisoinnista luopuminen. Vasta sitten voimme aloittaa vaikean yrityksen ymmärtää toisiamme.
Kontulan tutkijatausta läpäisee koko teoksen ilahduttavalla tavalla. Hän on tietomäärällään paremmin kiinni nykyhetkessä, kuin useimmat itseään nuoremmat kansalaisaktiivit ja puoluetoimijat. Lyhyt teos pysäyttää lukijan hämmästyttävän usein pohtimaan Kontulan esittelemiä faktoja, tieteellisiä näkemyksiä ja omia kannanottojaan. Lukijan on tietenkin samalla pakko puntaroida omien ajatustensa kantavuutta. Moni peruskallioksi luultu varma tieto saattaa alkaa tuntua hiekanjyvältä. Moni ehdottomuudellaan masentanut totuus onkin pelkkä höyhen, puhallettavissa pois. “Jos jatkuva tuottavuuden kasvu muunnettaisiin palkka- ja pääomatulojen sijaan vapaa-ajaksi, olisi ihmisillä koko ajan enemmän resursseja huolehtia toisistaan ja suunnitella kulutustaan. Hyvällä onnella tämä saattaisi johtaa sekä ympäristölle haitallisen kertakäyttökulttuurin että julkisten hoivapalveluiden tarpeen vähentämiseen, mikä vuorostaan hillitsisi talouden ja ihmisten ansiotason kasvupaineita – koko murtumattomaksi väitetty talouskasvun pakko heittäisi kuperkeikkaa.”
Kirjeitä oikealle hyödyttää eniten niitä, jotka suhtautuvat ajatukseen sen lukemisesta kaikkein vastentahtoisimmin. Se on kai ollut tarkoituskin. Teos osaa yllättää ja murtaa ennakkoluuloja. Nauttiakseen ei tarvitse äänestää vasemmistopuolueita tai olla Kontulan kanssa samaa mieltä yhtään mistään. On suorastaan vilvoittavaa kerrankin lukea poliitikkoa, joka ei pönkitä egoaan ja harjoita julkaisullaan teeskentelevää imagonrakennusta. Ehkäpä Kontula on henkilönä lupaus tulevaisuudesta. Suomesta, jossa puolueiden broileritehtailta ei enää marssita suojatyöpaikkoihin. Äänestäjät oppivat vaatimaan limanuljaskoiltakin selkärangan.
Anna Kontula: Kirjeitä oikealle, Into – kustannus, 2014, s. 135.