Oululainen Seli Seli kuvailee musiikkiaan vapaasti suomentaen sisäavaruusrockiksi. Yhtyeen debyyttilevyä Puoliautiomaata (2015) kuunnellessa onkin ajoittain helppo kuvitella matkaa (mielen)avaruuden syvyyksiin, johon tuo turbulenssia hieman punkhenkiset vaikutteet. – Jani Ylönen, teksti
Levyn alkupuoli on järjestetty selkeän vuorottelevaan rytmiin, jossa rauhallisempia kappaleita seuraa rankemmat raidat. Levyn aloittavan Lankojen keinuvan avaruusmatkan jälkeen nimikappale lyö moottorit täysille antaen henkeä vain lyhyen reggaeväliosan verran. Samalla kaavalla Värivalojen tanssilattian ja ihmismielen kysymysten käsittelyn ajaksi vauhtia hieman hiljennetään ennen Rottien rujoa ja synkeää vauhtia. Levyn loppupuolella nopeus ja rupisuus jäävät jälleen sivuun, kun Unessa rauhallisesti ja Laulu menneestä letkeästi johdattelee sen loppuun.
Bändin omaan genremääreeseen sopivasti musiikki pyrkii avaruuteen, mutta lyriikoissa vilahtelee pohdintoja niin mielenliikkeistä kuin niiden taustalla olevasta tajunnasta. Musiikin sykinnän sijaan sanoituksissa on kaikuja myös kahdeksankymmentäluvun suomirockin ja –punkin harmaammista yhteiskunnallisemmista mietteistä. Näitä korostaa myös laulu, joka on joillain kappaleilla räkäistä ainakin osittain tarkoituksella.
Seli Selin riffivetoisella rytmilevyllä on hetkensä, jotka melkein vievät mukanaan. Rosoisemmilla ja nopeammilla kappaleilla osittainen hypnoosi kuitenkin murtuu. Näillä kappaleilla myös yhtyeen soundi rakoilee: kaikuisat, mutta kirkkaat kitaramelodiat eivät sovi laulun ja lyriikoiden harmaampaan tunnelmaan. Vaikka erilaiset tunnelmat tuovat levyyn vaihtelua, yhdessä sanoitusten, jotka heittelehtivät sinne tänne, kanssa ne muodostavat myös kuvaa yhtyeestä, joka hakee tyyliään. Lupaavia elementtejä, josta tätä tyyliä rakentaa, Puoliautiomaa pitää kuitenkin sisällään.