Vuosi sitten kuollut Johnny Winter esiintymässä vuonna 1990.
Johnny Winter (23. helmikuuta 1944 – 16. heinäkuuta 2014) on eräs kaikkien aikojen keskeisimmistä valkoisista blueskitaristeista. Mary Lou Sullivanin muutama vuosi sitten kirjoittama ja Jussi Niemen vastikään suomentama Winterin elämäkerta kertoo kiinnostavasti, ja paikoitellen suorastaan koukuttavasti Winterin urasta kaiken keskeisen niin ylä- kuin alamäkineen. Eräs blueskitaran kivijaloista on saanut ansaitsemansa muistelmateoksen. – Pertti Pulkkanen, teksti & Masahiro Sumori, kuva
Vaikean lapsuuden kokenut Winter käynee malliesimerkistä henkilöstä, jonka musiikki pelasti. Lapsuuden epäkohdat tuodaan esiin toteavasti, ei märehtien. Johnny ja niin ikään merkittävän musiikillisen uran luonut pikkuveljensä Edgar vaikuttivat 60-luvun alkupuolella useita singlejä julkaisseessa yhtyeessä Johnny & The Jammers. Vuonna 1968 kotikonnuillaan Teksasissa jo taitavan muusikon ja kovan live-esiintyjän maineen hankkinut Winter levytti erinomaisen albumin The Progressive Blues Experiment. Samaisen vuoden joulukuun Rolling Stonen numerossa olleella, Winteristä kertoneella isolla jutulla oli osaltaan keskeinen merkityksensä hänen läpimurtoonsa. Columbia Records solmi artistin kanssa huomattavan rahakkaan sopimuksen ja vuonna 1969 ilmestynyt, Winterin nimeä kantanut debyyttialbumi onnistuikin suorastaan erinomaisesti. Vaikka mukana oli myös omaa tuotantoa, pitkäsoitto painottui covermateriaaliin, josta tunnetuinta antia edusti Good Morning Little Schoolgirl. Sitä seurannut Second Winter edusti edeltäjäänsä rokimpaa musiikillista ilmaisua ja vaikka kyseessä oli tupla-albumi, se sisälsi harvinaislaatuisesti kolme levypuoliskoa musiikkia. Kokoonpano Johnny Winter And, johon kuului Johnnyn lisäksi muun muassa kitaristi/laulaja Rick Derringer, levytti kaksi pitkäsoittoa.
Studioalbumi Johnny Winter And edusti sofistikoituneempaa tyyliä ja kaikkien aikojen raaimpiin konserttitaltiointeihin lukeutuva Johnny Winter And Live kierrätti onnistuneesti rockin klassikoita. Siitä on muodostunut Winterin myydyin albumi, joka yltää laadullisesti samalle tasolle, kuin niin ikään kyseisen vuosikymmenen alussa julkaistut liveklassikot tyyliin The Whon Live at Leeds, Rolling Stonesin Get Yer ya ya’s out sekä The Allman Brothers Bandin Live at Fillmore East.
1970-luvun alussa Johnin dopingin käyttö ajoi hänet sairaalahoitoon, mutta vuonna 1973 Johnny palasi onnistuneella ja todella osuvasti nimetyllä pitkäsoitolla Still Alive and Well. Hänen 70-luvun puolivälin parhaisiin töihinsä lukeutuu lisäksi albumi John Dawson Winter III, jolla on muun muassa mukana John Lennonin käsialaa oleva kappale Rock N’ Roll People. Vuonna 1976 ilmestynyt Captured Live on myös eräs kaikkien aikojen rankimmista livelevyistä ja sisältää esimerkiksi verta tihkuvan näkemyksen Bob Dylanin Highway 61 Revisitedistä.
Vuosikymmenen loppupuolella Johnny oli mukana nostamassa bluesin kuninkaisiin kuuluvaa Muddy Watersia uudelleen huipulle. Winter toimi tuottajana ja soittajana neljällä Watersin pitkäsoitolla, joista aivan erityisen onnistunut oli ensimmäinen, vuonna 1977 ilmestynyt Hard Again. Samana vuonna Winter julkaisi omissa nimissään puhtaan blueslevyn Nothing but the Blues, jonka taustalla kuultiin myös Watersin yhtyeen muusikoita. Levytystensä osalta Winter oli jälleen todella vedossa seuraavan vuosikymmenen loppupuolella. Albumitrilogia, jonka muodostavat pitkäsoitot Third Degree, Winter of 88 ja 90-luvun alussa ilmestynyt Let Me In on saanut osakseen huomattavan arvostuksen. Vuonna 1997 ilmestynyt White Hot Blues oli jälleen laadukas suoritus ja 2000-luvulla Winteriltä julkaistiin viisiosainen Bootleg Series – kokoelma. Teoksen puhekielisyyden valitseminen on onnistunut ratkaisu ja kyseessä on vakuuttava ja vaikuttava lukukokemus, vaikka huumeet ja naissuhteet olisi voinut jättää hieman vähemmällekin käsittelylle.