Aavikon kukka oli kuin käynti Auschwitzissa

Waris Dirien elämästä kertova Aavikon kukka (Desert Flower, 2009) on haastava katsomiskokemus. Monelta kohtaa varsin keveä selviytymistarina läväyttää välillä kasvoille sellaista tunnetta ja raakuutta, että elokuvateatterin penkissä on vaikea olla.
On toki tärkeää, että lasten sukuelinten silpomisesta puhutaan, koska eihän se millään inhimillisellä mittarilla ole oikein. Itse operaation katsominen valkokankaalta on kuitenkin samaan tapaan kaksijakoinen elämys kuin vierailu Auschwitzissa. Ihan yhtä tehokkaasti organisoitua valtion suorittamaan kansanmurhaa ei sentään missään päin maailmaa taida olla nyt käynnissä, mutta kansanmurhia harrastetaan edelleen. Toisaalta turistikohteiden, viihteen ja taiteen keinoja tarvitaan aukaisemaan silmät, mutta on masentavaa, että silmiä pitää edelleen repiä auki.

Hienoa on se, että Diriestä (Liya Kebede) ei ole tehty pelkkää uhria. Ei kai se olisi onnistunutkaan, kun leffa perustuu hänen omaelämäkerralliseen kirjaansa ja hän on ollut mukana kirjoittamassa myös elokuvaa. Lapsuudessa koettu silpominen häälyy taustalla koko ajan ja elokuvan kauneimpiin kohtauksiin kuuluu Warisin ja Marilynin (Sally Hawkins) välinen keskustelu, jossa Waris tajuaa, että sitä ei tehdä kaikille naisille. Se saa hänet ystävän tuella hakemaan apua ja muutenkin ottamaan elämänsä haltuunsa ja lopulta YK:n puhujanpönttöön vastustamaan tyttölasten silpomista.

Kebede tekee hienon roolin Waris Dirienä. Roolista tekee vielä vaikuttavamman se, että ohjaaja ja käsikirjoittajat ovat saaneet luotua Diriestä elokuvassa todella mielenkiintoisen ja moniulotteisen henkilön. Kerrankin elokuva-arvio, jossa ei tarvitse nillittää siitä, että päähenkilö jää ohueksi ja etäiseksi. Nillittämään pääsee sen sijaan siitä, että valokuvaaja Terry Donaldson (Timothy Spall) vaikutti ihan yhtä mielenkiintoiselta, mutta leffa ei jättänyt tilaa hänen hahmonsa syventämiselle.
Mielenkiintoinen ratkaisu elokuvassa oli myös jättää Dirien ja Harold Jacksonin (Anthony Mackie) välille muodostuva rakkaustarina pieneksi sivujuonteeksi, jota ei missään vaiheessa viedä toteutumiseensa saakka. Elokuvan kannalta se on oikea ratkaisu. Tarina pysyi ehjänä kokonaisuutena ilman kosiskelevaa pullamössöä.

Vaikka lopussa kauhistellaankin, että tätä tapahtuu jopa meillä Euroopassa, ei elokuvassa onneksi kovin paljoa syyllistytä etäännyttämään ongelmaa joksikin primitiivikulttuurien barbaariseksi käytännöksi. Se olisi yhtä epäuskottavaa kuin väittää, että vain saksalainen kulttuuri kykenee toteuttamaan holokaustin kaltaisen joukkotuhon.

Järkyttämisessä elokuva onnistuu, eikä sitä ole helppo käsitellä millään perinteisellä kaavalla, jolla kauheuksia asettaa kontekstiinsa. Maahanmuuttokriittiselle ulospääsy on tietysti helppo. Rasismi helpottaisi varmasti asian käsittelyä, kun ei tarvitsisi pohtia, että meidän kanssamme ihan samanlaiset ihmiset tuotakin tekevät. Erityisen helppoa olisi linkittää asia islamin uskoon ja saada taas yksi väline kaikkien maailman muslimien tuomitsemiseksi, mutta kun Koraani ei käske silpomaan lapsia. Ja lapsiahan silvotaan muissakin kulttuureissa. Joensuulaistenkin lääkärien keskuudessa käytiin joitakin vuosia sitten väittelyä siitä, voidaanko julkisena palveluna ympärileikata poikalapsia. Ja vaikka tytöille seuraukset ovat dramaattisemmat, kauaskantoisemmat ja syvällisemmin traumaattiset, niin samalla tavalla poikien ympärileikkaamisessakin on lapsen silpomisesta kyse.

Vaikeasta aiheesta huolimatta elokuva uskoo ihmisen hyvyyteen. YK:ssa nyökytellään dramaattisesti ja naistenlehden toimittaja jää nyyhkimään lohduttomasti Dirien poistuessa paikalta tarinansa kerrottuaan. Marilyn ylittää ennakkoluuloisen ensivaikutelmansa ja ystävystyy Dirien kanssa.

Katharttinen kokemus siis. Elokuva loppuu toiveikkaasti. Oikeassa elämässä on kulunut 13 vuotta siitä, kun Dirie alkoi puhua julkisesti tyttöjen silpomista vastaan. Ongelma on vieläkin laaja, vaikka tuloksiakin on saatu aikaan.