Ehdottomasti live
Kunniakkaan uran bluesrockin parissa tehtyään Alvin Leen (19.12.1944- 6.3.2013) luotsaaman Ten Years Afterin soundi alkoi Shhhh:n ja Cricklewood Greenin kaltaisten mestariteosten jälkeen lähestyä valtavirran rockia pitkäsoitoilla A Space in Time (1971) ja Rock N’ Roll Music to the World (1972).
Vuonna 1973 ilmestyneellä, sataprosenttisesti livenä taltioidulla tupla-albumilla Recorded Live yhtye teki vielä komeasti kunniaa musiikillisille juurilleen. Lukuun ottamatta trilogiaa Classical Thing, Scat Thing ja Silly Thing, jonka jokainen osa kestää vajaan minuutin, tuplakko koostuu pitkistä ja vakuuttavista bluesrevityksistä. Sonny Boy Williamsonin Good Morning Little Schoolgirl ja erityisesti Help Me versioituvat todella upeasti.
Omasta tuotannosta kannattaa erityisesti nostaa esiin upean nyanssikas I Can’t Keep from Crying Sometimes, koko komeuden päättävä Slow Blues in C sekä tietenkin Ten Years Afterin eräänlaisesta tunnusbiisistä käyvä I’m Going Home, joka venyy yli yhteentoista ja puoleen minuuttiin. Kyseisestä kappaleesta on muuten julkaistu useampikin livetallenne, mutta ei lainkaan studioversiota. Recorded Live käy malliesimerkistä kitarasankarin luotsaamasta bluesrockista, joka hienoisesta egotrippailustaan huolimatta säilyttää kokonaisuuden tyylikkäästi kasassa ja mielenkiintoisena.
Se on myös tulkittavissa Ten Years Afterin 70-luvun tuotannon eräänlaiseksi joutsenlauluksi, vaikka toki myös Recorded Livea seuranneella studialbumilla Positive Vibrations on hetkensä, kuten kaikilla sellaisilla Ten Years Afterin levyillä, jotka eivät yllä yhtyeen tuotannon parhaimmistoon.
Koska hyvä musiikin tekeminen ei loppunut vuoteen 1972, jatkaa Pertti Pulkkanen valikoimalla vuoden 1973 parhaimmistoa.