Vuoden 1972 lopussa ilmestynyt Piledriver oli se albumi, jolla Status Quo lopullisesti määritteli musiikilisen tyylinsä jopa vuosikymmeniksi eteenpäin. Tanakkaa, pelkistyneisyydessään suorastaan nerokasta 12 tahdin boogierockia. Muutamat hieman myöhäisemmät Quon pitkäsoitot sisältävät vielä ikimuistoisempia iskusävelmiä, mutta nimenomaan tienraivaajana Piledriverin asema on kiistaton.
Jo avausraita Don’t Waste My Time on tukevuudessaan klassinen, myös vitaalista sooloilua tarjoileva Status-ränttätänttä. Sitä seuraava O Baby luottaa melodiseen iskevyyteen. A Year on pelkistyneisyydessään suorastaan radikaali slovari ja ykköspuoli päättyy leppeän svengaavaan jaminumeroon Unspoken Words.
Kakkossiivu käynnistyy koko albumin raivokkaimmalla revityksellä Big Fat Mama, jossa Rick Parfittin laulusuorituksen intensiteetti hakee vertaistaan ja kitaraosastolla esitellään silkkaa boogiepaahdon nannaa. Veikeästä Paperplanesta muodostui ansaitusti pitkäsoiton singlehitti ja All the Reasons osoittaa, että Quo kykeni halutessaan myös kiitettävään nyanssikkuuteen.
Albumin päättää pitkä ja onnistunut näkemys Doorsin klassisesta Roadhouse Bluesista, joka suoraviivaisuudessaan sopi erinomaisesti Francis Rossin, Rick Parfittin, Alan Lancasterin ja John Coghlanin versioitavaksi.
Piledriverista alkoi Status Quon laadukkaimpien albumien sarja, jonka kirkkaimmat helmet päättyivät vuoden 1976 pitkäsoittoon Blue for You. Kyseiseltä kaudelta kiistattomiksi klassikoiksi ovat kohonneet etenkin vuoden 1973 Hello sekä vuoden 1975 hivenen koukukkaampi On the Level.
Suurimpia singlemenestyksiä tuolta ajalta ovat esimerkiksi Caroline, Down Down, Rain sekä Mystery Song. Status Quon 1970-luvun tasokkainta tuotantoa voi brittirockin saralla pitää selkeästi aliarvostettuna.
Status Quo: Piledriver
Arviosarjassa Pertti Pulkkanen jatkaa matkaansa vuoden 1972 klassikoiden pariin.