1971: Naamarit skarpeimmillaan

Steve Marriottin erottua Small Facesistä jäljelle jäänyt kolmikko Ronnie Lane, Ian McLagan ja Kenny Jones ryhtyi musiikilliseen yhteistyöhön Rod Stewartin ja Ronnie Woodin kanssa. Samalla yhtyeen nimi lyheni Facesiksi osittain siksi, että kaikkein pienin, mutta silti suurin kasvo, eli Steve Marriott oli joukosta poissa.
Facesin toimiessa Rod Stewartilla oli myös oma soolouransa, jonka neljä ensimmäistä albumia (An Old Raincoat Won’t Ever Let You Down, Gasoline Alley, Every Picture Tells A Story sekä Never A Dull Moment) olivat kaikki varsin hyvätasoisia.

Facesin ensimmäiset pitkäsoitot First Step ja Long Player edustivat niin ikään varsin vitaalista kitararockia, mutta laadukkaimpaan albumikokonaisuuteensa yhtye ylsi kuitenkin kolmannella pitkäsoitollaan A Nod Is As Good as A Wink. Albumi toi mukanaan kaivatun singlehitin Stay With Me- kappaleen myötä. Miss Judie’s Farm on pitkäsoiton tiukin rockrytistys, jonka kruunaavat sielukas laulusuoritus ja todella sähäkkä riffittely.
Ronnie Lane pääsee ääneen kahdella albumin kappaleista. You’re So Rude lumoaa veikeydellään ja Debris on todella kaunis slovari.

Jopa Chuck Berry-cover Memphis toimii Facesin käsittelyssä. Kuplivan hyvää fiilistä huokuva albumi päättyy riemulliseen raitaan That’s All You Need. The Faces oli vuonna 1971 todella iskussa, sillä oman mestariteoksensa ohella yhtye osallistui täysipainoisesti myös solistinsa ehkäpä parhaan sooloalbumin, eli Every Picture Tells A Storyn työstämiseen.

Arviosarjassa Pertti Pulkkanen ihastelee vuoden 1971 musiikillista määrää ja laatua.