Brittirockin peruskoplan soittotaidollisen ykkösbändin 1970-luku oli alkanut loistavalla konserttitaltioinnilla Live at Leeds. Yhtyeen kappalemateriaalista ensisijaisesti vastanneen kitaristin Pete Townshendin kunnianhimoinen Lighthouse-projekti ei toteutunut, mutta vuonna 1971 ilmestyneestä Who’s Nextistä muodostui eräs rockin kiistattomista klassikkolevyistä. Albumi käynnistyy Townshendin henkiselle oppi-isälle Meher Baballe omistetulla erinomaisella raidalla Baba O’ Riley. Bargain edustaa tiukkaa rokkausta ja erityisesti rockin historian paras rytmiryhmä John Entwistle ja Keith Moon, on vedossa.
Näin tiukassa seurassa seuraavana kuultava Love Ain’t for Keeping jää pakostakin täyteraidan asemaan. Sitä vastoin John Entwistlen säveltämä My Wife on kertakaikkisen upea rockrytistys biisin lopun puhaltimien antaessa biisille viimeisen silauksen. Song is Over yhdistää tyylitajuisesti nyanssikkuuden ja voiman. Getting in Tune edustaa ensisijaisesti jälkimmäistä, mutta kiitettävällä svengaavuudella terästettynä.
Going Mobile rullaa niin ikään upeasti, mutta albumin suurimmat klassikot on säästetty lopuksi. Behind Blue Eyes on eräs kaikkien aikojen rockballadeista ja Won’t Get Fooled Again vastaavanlainen tapaus tiukan rokkauksen saralla. Syntetisaattorit ja Keith Moonin rumpubreikit sävyttävät biisiä mainiosti.
The Whon 1970-luvun julkaisuissa oli Who’s Nextin jälkeen vuorossa onnistunut rockooppera Quadrophenia, joka koostuu edeltäjäänsä Tommya selkeämmin oikeista biiseistä. Tupla-albumin klassikkokappaleista mainittakoon The Real Me, The Punk and the Godfather, singlenäkin julkaistu 5.15 sekä todella sielukas päätösraita Love Reign O’er Me. Myös 1970-luvun viimeisillä studioalbumeilla, Who by Numbersilla sekä Who Are Youlla on huippuhetkensä.
Arviosarjassa Pertti Pulkkanen ihastelee vuoden 1971 musiikillista määrää ja laatua.