Grateful Deadin musiikillisen merkityksen San Franciscolle on sanottu olevan yhtä merkittävä kuin Beatlesin Liverpoolille. 1970-luvulle siirryttäessä kyseisen psykedeelistä rockia soittanut yhtye alkoi työstää musiikillisesti helposti lähestyttävämpää musiikkia.
Vuonna 1970 ilmestyneet studioalbumit Workingman’s Dead ja American Beauty sisälsivät melodista stemmalaululla kuorrutettua rockia vertailukohtanaaan esimerkiksi Crosby, Stills Nash & Young. Kyseisiltä albumeilta löytyi runsaasti klassikkotasoista kappalemateriaalia esimerkkeinä esimerkiksi Uncle John’s Band, Casey Jones, Box of Rain sekä Grateful Deadin vuoden 1970 tapahtumat tekstissään yhteen niputtanut Truckin’. Tuotteliaana yhtyeenä Grateful Dead soitti keikoillaan myös tuoretta, kyseisessä vaiheessa levyttämätöntä tuotantoa sekä runsaasti coverbiisejä. Molemmista koostui vuonna 1971 ilmestynyt tupla-albumi, joka nimettiin konstailematomasti Grateful Deadiksi, mutta tunnetaan myös nimellä Skull and Roses.
Levyn omaa uutta tuotantoa edustavat Jerry Garcian säveltämät ja yhtyeen hovisanoittajan Robert Hunterin tekstittämät Bertha ja Wharf Rat, tunnetuimpana Bob Weirin ja Phil Kreutzmannin tekemä Playing in the Band sekä Phil Kreutzmanin ja Bob Weirin käsialaa oleva, yli 18-minuuttinen instrumentaali The Other One. Albumin tyylitajuisista covervalinnoista nostettakoon esiin yhdeksänminuuttinen medley Not Fade Away/Coming Down the Road Feeling Bad, Jimmy Reedin Big Boss Man, Kris Kristoferssonin säveltämä Me&Bobby McGhee, josta Janis Joplin samana vuonna teki postuumisti ykköshitin ja jopa Chuck Berryn Johnny B Goode, joka svengaa upeammin kuin jokin muu aiheesta tehty luenta.
Skull and Roses-tuplaa Grateful Deadin diskografiassa seuraa tripla Europe ’72, jonka parasta antia edustavat aikaisemmin julkaisemattomat omat biisit, joista on poimittavissa Brown Eyed Womanin, He’s Gonen sekä Tennessee Jedin kaltaisia klassikkokappaleita. Varsin tasokkaita ovat myös seuraavat studioalbumit, vuosina 1973 ja 1974 ilmestyneet Wake of the Flood sekä From the Mars Hotel.
Itse asiassa Grateful Dead ei julkaissut 70-luvulla yhtään täysin epäonnistunutta levyä, vaikka esimerkiksi vuoden 1975 Blues for Allahia ei kokeellisuudessaan voine suositella ensimmäiseksi tsekattavaksi Deadin levyksi. Aloittaa kannattaa juuri Workingman’s Deadin ja American Beautyn kaltaisista helposti lähestyttävistä, mutta silti sangen tasokaista albumeista.
Arviosarjassa Pertti Pulkkanen ihastelee vuoden 1971 musiikillista määrää ja laatua.